Suomi – maltillisuuden menestystarina

11.05.2017 - Lukuaika 6 minuuttia
- Helsingin yliopisto Suomalainen yhteiskunta
Oula Silvennoinen - Dosentti - Helsingin yliopisto

Artikkeli on toteutettu yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa.

Kansallisen lähihistoriamme kirjoitusta värittävät kertomukset väkivaltaisista äärimmäisyyksistä. Suomesta voisi kuitenkin luoda tästä kuvasta selvästi poikkeavan tarinan: sellaisen, jossa todellisina selviytyjinä näyttäytyvät hiljaisen, järkevän valtavirran kansalaiset.

Suomalaista lähihistorian kirjoitusta ja ymmärrystä hallitsevat äärimmäisyydet. Kansakunnan tarina keriytyy auki sarjana väkivaltaisia kriisejä ja uhkia milloin oikealta, milloin vasemmalta.

Itsenäisyys otettiin väkivalloin, ja väkivalloin sitä on puolustettu. Itsenäisyystaistelusta mentiin kapinaan, kapinasta sotiin. Sotien jälkeen kansakunnan sielusta on jouduttu taistelemaan Neuvostoliiton ja taistolaisten kanssa. Sodistakin puhutaan viime sotina, kuin odottaen, että lisää on tulossa.

Suomen todellinen menestystarina on toisenlainen.

Jää liian vähälle huomiolle, että Suomen todellinen menestystarina on toisenlainen. Se on kertomus valtavirran hiljaisesta, tervejärkisestä ja maltillisesta voimasta. Äärisuuntien kaikkina aikoina tuntema inho Suomen tasavaltaa kohtaan on paras todiste vuoden 1919 poliittisen järjestelmän kyvystä marginalisoida kumoukselliset radikaaliliikkeet. Järjestelmä on onnistunut tuottamaan riittävästi osallisuuden tunnetta kestääkseen äärisuuntausten haasteet. Kansalaisten pääjoukko ei tasavallan missään vaiheessa ole menettänyt luottamustaan demokraattiseen prosessiin ja kansanvaltaan.

Suomalaisen poliittisen oikeiston historia on yksi ikkuna valtavirran ja radikalismin koko ajan jatkuneeseen rajankäyntiin. Kuten maltillisen vasemmiston oli jo 1920-luvulla ryhdyttävä ratkaisemaan välejään Neuvostoliiton tukemaan kommunismiin, suomalainen oikeisto joutui pohtimaan omaa suhdettaan samalla vuosikymmenellä kiinteytyneeseen ja poliittisia voittoja saavuttaneeseen eurooppalaiseen fasismiin.

Kokoomuslainen ongelma maailmansotien välisellä aikakaudella oli samanlainen kuin sosiaalidemokraattien: äärikansallismieliset radikaalit jakoivat puolueen pääjoukon kanssa paljon aatteellista ja kokemuksellista maaperää. Oikeiston edustajat olivat todennäköisemmin
konservatiiveja niin arvoiltaan kuin käsityksiltään valtiosta ja taloudenpidosta. Autoritaarisuus vetosi, koska se oli lähellä oikeiston perinteisesti vaalimaa lujan järjestysvallan ja kurinalaisuuden teemaa. Sosialismin pelko oli voimakkainta oikeiston keskuudessa, koska sosialistien opit näyttivät uhkaavan suoraan sivilisaation pohjaksi ymmärrettyä yksityisomaisuuden suojaa.

Fasistiset liikkeet olivat kuitenkin ytimeltään kumouksellisia. Ydinkysymys oli, kuinka pitkälle ”vallankumoukselliseksi oikeistoksi” itseään kuvaavien osittaisten aatekumppanien kanssa voitaisiin marssia?

Kokoomuksen kansanedustajana vuosina 1930-1933 istuneen Martti Pihkalan poliittinen ura on kuvaava osoitus yhden valkoisista valkoisimman radikaalin suhteesta maltillisempaan oikeistoon. Jääkärivärvärinä toimineesta Pihkalasta tuli vuonna 1920 vientiteollisuuden perustaman lakonmurtajajärjestön Yhtymä Vientirauhan johtaja, kommunisminvastaisen taistelun käytännön asiantuntija. Lapuan liikkeen järjestäytyessä 1920-luvun lopulla Pihkala oli innolla mukana. Huumorintajuttomassa leppymättömyydessään Pihkala oli radikaalienkin keskuudessa poikkeusyksilö. Ankarat linjauksensa tulevan Suomen olemuksesta hän oli piirtänyt ”Minkälainen Suomi meidän on luotava?” -lentokirjasessaan kevättalvella 1918, sisällissodan vielä raivotessa.

Tekstissä näkyy voitonvarmuus: oli aika puhua tulevaisuudesta.

Tekstissä näkyy voitonvarmuus: oli aika puhua tulevaisuudesta. Avautuvat maisemat huikaisivat, kansakunta oli lähdössä historiansa ”merkillisimmälle taipaleelle.” Mahdottomilta eivät enää tuntuneet edes tavoitteet ”joiden saavuttamis[es]ta eivät useimmat meistä vielä vuosikymmen sitten saattaneet uneksuakaan.” Uuden kansakunnan ja suuren Suomen synnyttämisen päämäärä oli ”suurin maailmanhistoriallinen tehtävä, mitä mikään kansa vielä on suorittanut.”

Radikaaleimmat valkoisten joukossa katsoivat muutenkin, että vapaussodan aseita ei laskettaisi ennen kuin suomalainen kansakunta olisi taottu uudeksi, ja Suomen aseet saavuttaneet Vienanmeren ja Viron rannat. Suomesta oli tehtävä yhdellä iskulla suuri, kansakunnasta yhtenäinen. Maasta oli kitkettävä myös sisäistä hajanaisuutta aiheuttava kaksikielisyys tekemällä loppu ruotsin kielen erityisasemasta. Tästä asiasta ruotsinkieliset radikaalit valkoiset olivat luonnollisesti eri mieltä.

Pihkalan lentokirjasessaan hahmottelemassa näyssä työläiset oli kasvatettava uudelleen, vieraannutettava sosialismista ja luokkataistelun turmiollisesta opista. Mutta siitä yhteiskunnallinen kumous vasta alkaisi. Määrätietoinen, sukupolvien ajan jatkuva rodunjalostus olisi tie, joka ”synnyttää maailmaan uuden väkevän ihmisen, uuden ylimystön, jonka erottaa alhaisosta terävä äly, korkea, puhdas sivistys, voimakas tahto, terve ruumis ja sielu, ylimystö, joka pitää tarkan huolen siitä, ettei mitään alhaista eikä saastaista ajatuksissa, sanoissa ja töissä sen keskuuteen pääse.”

Lopullinen tavoite oli uuden ihmisen synnyttäminen. Pihkalan uusi nainen olisi äiti, ”joka katsoo jälkeläisen parasta”, uusi mies taas isä, joka ”alistaa kaikki omat nautintonsa jälkeläisen parhaan alle”. Yhdessä he torjuisivat kulttuuria ja kansakuntaa sosialismin ja tapainturmeluksen muodossa uhkaavan rappion.

Pihkalan ajatukset voivat tuntua silkalta fantasialta nyt, mutta ne olivat keskeisen tärkeitä tavoitteita kaikille samaan aikaan kehkeytymässä olleille eurooppalaisille fasistisille liikkeille. Ne kaikki tavoittelivat kansallista uudestisyntymistä ja uuden ihmisen luomista keinoina ratkaista yhteiskunnalliset ongelmat. Miksi Pihkalan kaltainen omana aikanaankin radikaali visionääri sitten kelpasi Kansallisen Kokoomuksen kaltaiselle maltillisen oikeiston valtavirtapuolueelle?

Suomalainen oikeisto samaistui kokonaisuudessaan vuoden 1918 valkoisiin. Heidän riveissään oli taistellut myös Pihkala. Valkoiset olivat kuitenkin sisäisesti hajanainen joukko. Se oli Pihkalan kaltaisten radikaalien musertavaksi pettymykseksi käynyt ilmi heti aseiden vaiettua keväällä 1918. Osa valkoisista oli ryhtynyt ajamaan autoritaarista, kuningasvaltaista Suomea, osa taas siirtynyt pragmaattisella tai liberaalilla linjalla tasavallan taakse.

Jakolinjat olivat alkaneet nousta esiin jo sisällissodan aikana valkoisen armeijan sisällä: mikä oli yleisesti vapaussodaksi ymmärretyn sodan päämäärä? Pihkalan lentokirjanen oli ollut osa kirjoittamatta jäänyttä radikaalien vapaussoturien puolueohjelmaa. Heidän hahmottelemansa kansallinen vallankumous jäi kuitenkin puolitiehen, eikä valkoinen Suomi toteutunut.

Pihkala ei ollut yksin pettymyksensä kanssa.

Pihkala ei ollut yksin pettymyksensä kanssa. Vuonna 1929 perustettu Vapaussodan Rintamamiesten Liitto puhui sekin ”vapaussotaan rientäneiden kirjoittamatta jääneestä puolueohjelmasta.” Kuten naapurimaassa Virossa, osa sisällissodan suomalaisista valkoisista veteraaneista katsoi, ainakin jälkeenpäin, taistelleensa ei yksin vapauden vaan aivan tietynlaisen yhteiskunnan puolesta. Kun se jäi saavuttamatta, he pettyivät syvästi. Suomen tasavallassa he eivät tunnistaneet omaa näkyään, eivätkä tunteneet oloaan kotoisaksi parlamentaarisessa, maltillisessa ilmapiirissä. Pettymys ruokki samanlaista katkeruutta, joka muuallakin Euroopassa osoittautui fasististen liikkeiden käyttövoimaksi.

Samoin kuin sosiaalidemokraattien vasemmistosiipi oli käytännössä kommunistinen, olivat monet fasistit löytäneet kotipesänsä maltillisen oikeiston suojista. Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa se tuli näkyväksi. Ensi kertaa vaaleihin osallistunut Isänmaallinen Kansanliike (IKL) imi kannatuksensa ennen muuta Kokoomuksen riveistä. Pihkala ei tullut enää valituksi, mutta jatkoi IKL:n puitteissa. Toisen maailmansodan aikana hän toimi Saksan propagandatyön palveluksessa loppuun saakka. Suomen ja Neuvostoliiton syyskuussa 1944 solmiman aselevon varmistustoimenpiteiden osana Pihkala pidätettiin. Varoitus tehosi. Kuolemaansa saakka vuonna 1966 hän pysytteli poissa aktiivisesta poliittisesta toiminnasta keskittyen maanviljelyyn ja puutarhanhoitoon.

Vuoden 1933 eduskuntavaalien tulos merkitsi kokoomukselle herätystä. Puolue teki J. K. Paasikiven johdolla vihdoin eron vallankumoukselliseen siipeensä. Maltillisen oikeiston suhde radikaaliin oikeistoon on kuitenkin ollut samanlainen kuin maltillisen vasemmiston omiin radikaaleihinsa. Aatteellinen sukulaisuus on katsottu siinä määrin velvoittavaksi, ettei omissa piireissä pyörineitä vallankumouksellisia ole myöhemminkään yleensä suoraan lähdetty tuomitsemaan. Fasistisia liikkeitä ja aktiiveja kohtaan on myös oikeiston parissa tunnettu yhä jatkuvaa lukkarinrakkautta heidän kommunisminvastaisuutensa takia. Sen yksi seuraus on ollut, että fasismista on suomalaisessa keskustelussa harvoin suostuttu puhumaan sen oikealla nimellä.

Hyssyttelyyn ei ole syytä. Maltillisen politiikan kannattajien ystävät löytyvät toisista maltillisista, eivät vallankumouksellisista radikaaleista, olipa näiden aatteellinen tausta mitä hyvänsä. Eikä maltillisuudella ole radikaalien edessä mitään hävettävää. Vuoden 1919 valtioratkaisun hedelmiä ovat olleet sisällissodan jälkeinen kansallinen sovinto, oikeusvaltion juurruttaminen, parlamentarismin tukevoituminen ja suomalaisen sosiaalivaltion luominen. Maltillisen Suomen voittoihin kuuluu myös vähäväkisen ja syrjäisen maan kytkeminen turvaa ja vaurautta luoviin kansainvälisen yhteistyön keskeisiin rakenteisiin, Yhdistyneistä kansakunnista Euroopan unioniin.

Ne ovat uljaita saavutuksia, joiden rinnalle ääriliikkeillä ei ole mitään tuotavaa.

 
 
Kuva: Laura Malmivaara

Oula Silvennoinen

Dosentti - Helsingin yliopisto - @oula_silver
 

Kommentit

Uutistamo

Kirjaudu tai luo tunnus Uutistamoon
Twitter- tai Facebook-tunnuksillasi

Facebook Twitter

Uutistamo ei lähetä viestejä Facebookiin tai Twitteriin puolestasi.